Train from Patna to Bhagalpur

Bihar is like a land that no one really knows. I did not. I did not know how poor it is. I did not what being poor means until I came here. Patna railway station at 4:45. It shines with glamorous flashing light lines covering the station (to celebrate the republic day). But once you enter out from your car, you feel like you are in science fiction movie. People, old and young, women and men, sleeping here and there with their beautiful blankets. People walking here and there, looking for their platform, as we (me and my research assistant Alankrita did). I had covered my head so that I would not look so obviously foreigner. Definitely I was the only foreigner. I followed closely to Alankrita.

Eventually, we managed to jump into the right train, right car even, and found our soft comfy seats. You do not want to eat or drink anything, so that you need not go to the toilet.
The six hour trip from Patna to Bhagalpur is a movie. When the sun rises you start seeing fields, beautiful green palms trees. Around the stations the poverty shows up. Brick houses, cement houses, straw houses, houses insulated with cow’s or water buffalo’s dung. Cakes of dung nicely organised to dry down, and later used also for fire for cooking and heating.
Women with beautifully colored dresses and dupattas ( a thick scarves around their head and shoulders), men with brown or black clothes, hats (pipos in Finnish), children with or without their parents. I saw one boy with a huge sack, and he had dropped carrots to the ground, and was collecting them back to the sack. 

 These pictures might or might not convey the atmosphere. I need to say I was saddened by the poverty. At the same time I admire the resilience of these people who live in poverty. They keep on selling their tea (chai) or snacks, or organising their cow dung, doing their laundry, carrying their water on top of their head, carrying their baby. 

Työpäivä Patnassa

 
Patna on Biharin osavaltion pääkaupunki. Täällä on vilkas ja meluisa liikenne riksoineen, motorioitune riksoineen(sen nimi on autoriksa, näyttää ihan tuk-tukilta), mopoine ja polkupyörineen ja tietysti autoineen, busseineen ja rekkoineen. Motoroidut ajoneuvot käyttävät jatkuvasti äänitorviaan. Eipä siinä melussa yksinkertaisesti jaksa puolta tuntia pitempään kävellä. Tänään marssin tutkimusapulaiseni kanssa töiden jälkeen iltahämärässä ostamaan nauhoittimeeni pattereita. Kaksin on turvallista.
Töiden jälkeen? Tänään työnä oli haastatella Intian yleisradion ohjelmajohtajaa tulvatiedottamisesta. Itse asiassa haastateltavamme sanoi jäävänsa eläkkeelle seuraavana päivänä,  joten  hänellä oli paljon pitkän linjan kokemusta. Samalla me saimme herkkuja, kaksi palvilaatikollista tyypillisiä intialaisia pikkuleivoksia eläköitymisjuhlien sivutuotteena.
Tietysti otimme monenlaisia kuvia ryhmäkuvia, ja tapasimme myös muuta henkilökuntaa. Tällaisessa haastattelutapaamisesssa tohtori Eilan arvo on mitä korvaamattominta. Hän saa haastatella tohtorin tasoista henkilöä.
Tunnin haastattelun purku kesti neljä tuntia. Kuuntelin sen yhdessä tutkimusapulaiseni Alankritan kanssa. Vaikka valtosa sisällöstä oli englanninkielistä, en ole tottunut Intian englantiin. Alankrita auttoi ymmärtämään haastattelun sekä englannin- että hindinkielisiä sisältöjä. 

Delhin lentokentän ihanat jonot

Intian kirjojen lukemiset vaihtuivat Delhin lentokentällä karmeaan todellisuuteen. Etsin Jetwaysin pistettä josta saisin maihinnousukortin Patnaan menevään lentokoneeseen. Muutamien satojen jouksumetrien ja usean neuvon jälkeen löysin viimein aulan jossa luki Jetways. Mutta jonossa oli satoja ihmisiä. Päätin etten ainakaan voi etuilla koska intialaiset katsovat länsimaisen etuilua varsin karsaasti. Mutta kun vieressäni oleva henkilö päättäväisesti marssi erillään olevalle tyhjälle tiskille, minä menin perässä. Ja sain kortin Jetwaysin koneeseen nousuun. 

Tämän jälkeen vielä oli toinen toivottomalta tuntuva satojen ihmisten jonomuodostelma turvatarkastukseen. En voinut muuta kuin luottaa hyvään Jumalaan ja rauhoittua. Niinpä vähitellen pääsin kuin pääsinkin turvatarkastukseen, ja läpi muutaman harjoituskerran jälkeen.
Sitten taas lisää jouksumetrejä portille 43. Hikisenä sinne saavuin, ja kuulin että portti onkin 34 ja toisessa päässä rakennusta. Siinä juostessani minulle tarjosi apuaan lentokentän avustaja pikkuautollaan. Loppumatka menikin huilatessa. 

Lyhyesti: Delhin lentokentällä tarvitset ainakin 3 tuntia vaihtoaikaa mikäli joudut vaihtamaan konetta niin että otat matkalaukun ulos ja menet uudestaan sisään kotimaanlennolle. 

Intian mietteitä

Olen lukaissut valtaisan määrän Intiaa ja sen kulttuuria käsitteleviä kirjoja. Kaikkein mielenkiintoisimmat kirjat ovat tietenkin kriisiviestintään ja tulviin liittyviä.

Valmistellessani matkaa Bihariin, Intian köyhimpään osavaltioon, tavallista enemmän aikaa kului hygienian ja puhtaan veden saannin vamistamiseen. Ostin malarialääkkeet, desinfektoivan vesifiltterin, ja tabletteja jotka puhdistavat vettä. Otin mukaan vain pienen matkalaukun, sillä tutkimusapulaiseni ohjeisti että junalla matkustettaessa ei kannata kuljettaa isoa matkalaukkua.

Mielenkiintoista nähdä mitä haastatteluista tulee esille. Lukemani perusteella viranomaiset ovat korruptoituneita, ja tulvaongelmat ovat liittyneenä infrastruktuuriin ja politiikkan. Tavallisten ihmisten ääntä ei kuulla, eikä heidän näkemyksiään oteta huomioon suunniteltaessa tulvien ennaltaehkäisyä.

Yksi kriisiradion periaatteista on että luonnonmullistuksen keskellä olevia ihmisiä haastatellaan, ja jopa viranomaiset oppivat heidän tilanteestaan.
Siksipä kyläläisten haastattelut ovat erittäin tärkeitä tämän seikan selvillesaamisessa. Toki haastattelemme myös viranomaisia ja avustusjärjestöjen henkilökuntaa.

Ole siis kuulolla niin saat oppia lisää Kriisiradion toiminnan arvioinnista Biharin tulvissa 1,5 vuotta sitten.